Itämeri on maailman toiseksi suurin murtovesiallas
Itämeren allas sai ensimmäisen alkuaihionsa jo miljardeja vuosia sitten Fennoskandian kallioperän muotoutuessa. Itämeri syntyi varsinaisesti kuitenkin viimeisimmän jääkauden lopussa, noin 10 000 vuotta sitten.
Meri muodostui, kun jäätikön sulamisvedet täyttivät painanteet. Itämeri olikin alkuun järvi, josta se kehittyi mereksi ja muovautui lopulta nykyiseksi murtovesialtaaksi eli makean ja suolaisen veden sekoitukseksi. Jäätaakan alta vapautunut maa alkoi kohota muodostaen muun muassa Saaristomeren saariston. Maan kohoaminen jatkuu edelleen Itämeren pohjoisissa osissa. Varsinais-Suomessa maa kohoaa 4 - 5 millimetriä vuodessa. Itämeren mataluus perustuu siihen, että meri muodostui mannerlaatan päälle eikä mannerlaattojen väliin kuten varsinaiset meret.
Itämeri on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen ja keskimäärin hyvin matala ja vesimassaltaan stabiili sisämeri. Lisäksi Itämerellä on:
- rajoittunut vedenvaihto viereisten merialueiden kanssa,
- runsas makean veden valuma useista suuristakin joista,
- selkeä suolaisuuden muutos etelästä pohjoiseen ja
- voimakas veden kerrostuneisuus pystysuuntaisten suolaisuus- ja lämpötilaerojen vuoksi.
Edellä mainitut ominaisuudet yhdistettyinä karuun ilmastoon ja talven osittaiseen jääpeitteeseen tekevät Itämerestä ainutlaatuisen, mutta myös äärimmäisen vaativan ja herkän elinympäristön: sekä makean että suolaisen veden eliöstöt ovat koetuksella.
Itämeri on rehevöitymiselle altis jo perusominaisuuksiltaan
Itämeren veden voimakas kerrostuneisuus suolaisuuden ja lämpötilan mukaan sekä vähäinen suolaisen veden virtaama Tanskan salmista luovat edellytykset ravinteikkaan veden kertymiselle Itämeren syvänteisiin. Pohjien pysähtyneissä vesissä voikin päästä käyntiin rehevöitymiseen liittyvä niin kutsuttu sisäisen kuormituksen kehitys. Tämä tarkoittaa sitä, että kun happea kuluttavaa, hajoavaa biomassaa on runsaasti, alkaa happi loppua. Tämä puolestaan muuttaa pohjien kemiallisia olosuhteita niin, että erilaisiin kemiallisiin yhdisteisiin sitoutuneet ravinteet, raskasmetallit ja ympäristömyrkyt voivat liueta uudelleen veteen ja vapautua kiertoon.
Sisäisen kuormituksen kehitys voi joskus voimistua myös ajoittaisten suolapulssien myötä: Syys- ja talvimyrskyjen aikaan Tanskan salmista ryöpsähtää ajoittain Itämereen niin sanottu suolapulssi eli suolaista ja hapekasta vettä. Ryöpsähtänyt Pohjanlahden vesi on suolaisena tiheää ja raskasta ja painuu tämän vuoksi pohjaan. Tullut vesi kulkeutuu eteenpäin pohjanläheisessä vesikerroksessa ja työntää vanhan hapettoman ja ravinteikkaan syväveden edellään kohti pohjoista. Nämä vedet voivat kulkeutua aina Suomenlahdelle asti ja heikentää pohjien tilaa siellä. Pohjanläheinen ravinteikas vesi voi myös nousta pintaan niin sanotun kumpuamisen seurauksena. Kumpuamista tapahtuu Etelä-Suomenkin rannikoilla, kun tuulee mantereelta päin. Tuuli työntää pintakerroksen vesimassoja kauemmas ulapalle, ja syvempi vesi kumpuaa tilalle tuoden mukanaan ravinteita uudelleen kiertoon.
Itämeri on rehevöitymiselle altis jo perusominaisuuksiltaan. Vuodenaikojen mukaisesti rytmittyvä ravinnekierto kuuluu luonnollisena osana Itämeren ekosysteemiin. Ihmisen toiminta on viime vuosikymmeninä kuitenkin lisännyt merkittävästi Itämereen tulevien ravinteiden määrää ja kiihdyttänyt rehevöitymistä.
