Vaikka en olekaan mikään varsinainen uimari, vaan taitoni riittivät juuri ja juuri avomerisukeltajan tutkinnossa edellytettiin muutaman sadan metrin matkaan Tiina vaimon kannustamana, niin Velkuan Salavaisissa asutun kohta kahdentoista vuoden ajan olen harrastanut ”unihiekanpoistouintia”.

Se tarkoittaa sitä, että käyn kotona ollessani aamu-uinnilla koko avovesikauden ajan. Tänä vuonna kausi alkoi huhtikuun puolivälin jälkeen, jolloin kotisalmemme vesi oli siinä viiden asteen tienoilla. Nyt meri on lämmennyt jo ainakin meidän suojaisella rannallamme yli kymmenen asteen. Vielä se toki täyttää tehtävänsä eli unihiekka kyllä liukenee meriveteen, kun arkiaamuisin puoli kuuden aikaan kävelen nelisenkymmentä askelta makuuhuoneesta laiturille ja pulahdan veteen.  Joku voisi tietysti saivarrella, että kyseessä ei ole varsinainen uintiretki, kun uitu matka jää tähän vuodenaikaan alle kymmenen, mutta se tunne onkin pääasia eikä kyseessä olekaan kuntouinti.

Tällä pikauintikeikalla on ainakin mulle tärkeä merkitys, sillä jotain ”ihmeainetta” se erittää kroppaan, kun flunssat ovat pysyneet poissa. Tämä ilmenee myös siten, että varsinkin alkukevään ja loppusyksyn aamuina, kun ylösnoustessa tuntuu, että jätänkö väliin, niin askeleet vievät kuin itsestään kylpytakille. Vaikka viima on joskus melkoinen ja laiturin huurteessa, niin sinne vaan ja kyllä ylösnousufiilis korvaa kaiken.

Kaikki edellä kuvattu on johdanto sille, että usein merestä tultua tulee mieleen kiitollisuus mahdollisuudesta vielä nauttia tästä vesielementistä. Toivon todella, että me kaikki yhdessä toimimme sen hyväksi, että tämä oma meremme olisi vielä aamu-uintipaikkana tulevillekin polville.
Vaikka aina välillä tuntuu, ettei sitä pieni ihminen voi asialle mitään, niin meistä pienistä tulee se joukko, joka voi, jos niin tahtoo!

Tässä kuvassa reittini kohta virkistyspaikkaamme. Kuva: Jorma Kylänpää

Jorma Kylänpää